Onko kristinusko saanut aikaan hyvää vai pahaa?

Radioluentojen etusivulle

Raamattuopiston etusivulle

Kirkon pitkä rikosrekisteri – onko kuva oikea ja kokonainen?

Elämme mustien kirjojen ja totuuskomissioiden aikaa. Aatteet ja ”ismit” saavat varautua kriittiseen tarkasteluun ja historian tuomioon. 

Kirkkohistorian professori Simo Heininen on todennut, että kahden tuhannen vuoden aikana kirkko on varmasti tehnyt ne tyhmyydet, jotka on ollut mahdollista tehdä. Ja jos jotain on jäänyt tekemättä, tulevaisuus varmasti tarjoaa mahdollisuuden laiminlyöntien korjaamiseen.

Kristinuskon rikosrekisteri on pitkä. Ristiretket, noitavainot, uskonsodat, siirtomaaherrojen hännystely, alkuperäiskulttuurien tuhoaminen ja yleensä kaikkien uudistusten vastustaminen. Onko kristillinen kirkko siis ollut loputtoman sorron ja alistamisen tyyssija ja henkinen pakkopaita, josta nyt on vihdoin päästävä eroon?

Tarkoitukseni on nyt pohtia, onko tämä kuva kristinuskon vaikutuksesta historiaan oikea, totuuden mukainen. Jokaisen edellä mainitun käsitteen takana monimutkainen ja laaja historiallinen todellisuus.

Paavi todella mobilisoi ristiretket 1000-luvun lopulta seuraavan parin sadan vuoden aikana tavoitteena vapauttaa Jerusalem ja muut ns. pyhät paikat, niin kuin sanottiin, ”vääräuskoisten vallasta”. =On sanottu, että valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Paavilla oli sydänkeskiajalla sellainen, että kun hän sanoi, että Pyhän maan valloitus oli Jumalan tahto, niin Euroopan ruhtinaat olivat valmiit lähtöön.

Ihmisiä on todella poltettu noitina keskiaikana ja vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Uskonnot ovat merkinneet ihmisille niin paljon, että ne ovat olleet jopa sotien syinä. Kiihkein uskonsotien vaihe vaimeni 1648 Westfalenin rauhaan vain siksi, että maa alkoi keskisessä Euroopassa olla autio ja tyhjä kuin luomisen aamuna.

Lähetystyöntekijöitä todella meni siirtomaihin eikä alkuperäiskansoja ja heidän kulttuurejaan aina säästetty. Tunnemme nuo vastenmieliset kuvat: papit ja munkit astumassa ensimmäisten joukossa laivasta saattaakseen yhdessä konkvistadorien ja kauppamiesten kanssa uusi alue emämaan haltuun ja uuteen uskoon. Tämän imperialismin vastenmieliset kuvat liittyvät orjakauppaan, rasismiin ja kansojen tuhoamiseen. Loputon ahneus sai klassisen ilmauksensa intiaanien lausumassa: ”He antoivat monia lupauksia, enemmän kuin jaksan muistaa, mutta he rikkoivat ne kaikki, paitsi yhtä: he sanoivat ottavansa meidän maamme, ja sen he myös tekivät”. (Brown 1971, 268-269)

Voimme sanoa, että ne jotka näin toimivat olivat kyllä nimeltään kristittyjä, mutta eivät sydämeltään. Näin ehkä oli, mutta sillä emme pääse koko ongelmasta. Sitä että kristinuskon maine tuli tahratuksi, emme voi kokonaan puhdistaa sanomalla, että kyse oli vain kristinuskon nimeä verhona käyttäneistä ahneista kauppamiehistä. Kristinuskon historiaan liittyy paljon mustia sivuja. Se meidän on myönnettävä.  

Mutta samalla on sanottava, että kuva on paljon monipuolisempi kuin yleensä annetaan ymmärtää. Ensinnäkin kun arvioimme aikaisempia aikoja, meidän on varottava anakronismia eli jälkiviisautta. On kysyttävä, mitä voidaan kohtuudella edellyttää kunkin aikakauden ihmisiltä. Kaikki ovat aikansa lapsia. Olemmeko varmoja, että me olisimme silloin joskus menetelleet toisin? Näistä varauksista huolimatta meidän tehtävämme on myös arvioida menneitä aikoja.

Mutta sitten on toinen seikka, joka on otettava hyvin vakavasti. Kun otamme esiin kristinuskon pimeät puolet, on tasapuolisuuden nimissä katsottava historian koko kuvaa. Täytyy kysyä myös, miksi antiikin ylistetty filosofia ei poistanut orjuutta tai sairaiden ja lasten heitteille jättöä. Tai miksi sairaalat ja koulut syntyivät keskiajalla nimenomaan kristillisten luostareiden yhteyteen? Tai miksi valistusfilosofia ei saanut aikaan sitä, mitä pietismi: vieraisiin maihin saakka ulottuneen sosiaalihuollon, diakonian ja koululaitoksen? Miksi vasta David Livingstonen kaltaiset lähetystyöntekijät saivat sivistyksestään ylpeät länsimaat luopumaan orjakaupasta. Entä miksi hyvinvoinnin ja tasa-arvon kartat käyvät nykyään niin hyvin yksiin protestanttisen kristikunnan kanssa?

Aihettamme olisi voinut käsitellä myös niin, että olisi katsottu, millaisia tuloksia kristinuskosta irtautuminen tuo tullessaan. Oivan laboratorion tarjoaa silloin kommunismi, joka 1900-luvulla pyrki syrjäyttämään kristinuskon siellä missä oli päässyt valtaan. Kehä oli umpeutunut. Kirkosta oli jälleen tullut vainottu. Olisimme myös voineet lähteä katsomaan ympärillemme, kuinka suurta onnelaa kohti meillä ollaan menossa, kun kristinuskon merkitys ilmeisesti on heikkenemässä.

Mutta lähdemme siis kristinuskon historiasta. Jotta vastaus aiheeksemme annettuun kysymykseen ei olisi vain ylimalkainen: sekä pahaa että hyvää, otan pari tarkempaa välähdystä historiasta.

Ensimmäisten vuosisatojen kirkko – vainottu hyväntekijä

Ensimmäinen välähdys tulee kirkon alkuajoilta. Miten kristinuskoa ja sen vaikutusta arvioitiin kirkon ensimmäisillä vuosisadoilla? 

Toisaalta kristittyjä vainottiin, toisaalta heidän elämäntapaansa arvostettiin. Kristityt joutuivat vainon kohteeksi, koska he eivät suostuneet uhraamaan Rooman jumalille eivätkä pitämään keisaria jumalana. Roomalaiset olivat yleensä uskonnollisesti suvaitsevaisia, niin että kukin kansa sai pitää jumalansa, mutta samalla piti uhrata Rooman jumalille ja kumartaa keisaria. Kristittyjä pidettiin ateisteina, kun he eivät tuollaiseen menoon suostuneet. Niinpä sanottiin, että kristityt ovat suututtaneet jumalat, jos jokin onnettomuus kohtasi. ”Jos Tiberin vesi nousee kaupungin muureihin asti, jos Niilin tulva ei ulotu pelloille, jos taivas on suljettuna, jos maa järisee, jos tulee nälkä tai rutto, niin heti huudetaan: Kristityt leijonien eteen, Christianos ad leonem.” (Tertullianus)

Toisaalta kristittyjen elämäntapa herätti myös kunnioitusta. Tertullianus totesi pakanoiden ihmetellen sanoneen: katsokaa, kuinka he rakastavat toisiansa – kun he itse pikemminkin vihasivat toisiaan – ja jatkoivat: katsokaa, miten he ovat valmiit kuolemaan toistensa edestä – kun he itse olivat valmiit pikemminkin tappamaan toisensa.

Kirjeestä Diognetokselle on säilynyt toteamus, että sekä juutalaiset että kreikkalaiset vainosivat kristittyjä, mutta eivät osanneet sanoa vihansa syytä. ”Vaikka he tekevät hyvää, heitä rangaistaan kuin pahantekijöitä.”

Eusebioksen kirkkohistoriaan on talletettu piispa Dionysioksen kuvaus siitä, mitä tapahtui Aleksandriassa ruton aikana vuonna 259 jKr. Kristittyjen toimista hän kertoo näin: ”Erinomaisella rakkaudella ja kiintymyksellä useimmat veljistä eivät säästäneet itseään… kävivät varomatta sairaiden luona, palvelivat heitä alituisesti, hoitivat heitä Kristuksessa ja erosivat mielellään täältä heidän kanssaan, saaden toisista tartunnan, vetäen taudin lähimmäisistään itseesnä ja auliisti ottaen itseensä heidän kipunsa. Useat, jotka olivat hoitaneet toisia ja antaneet heille voimia, kuolivat itse…”

Dionysios jatkaa: ”Pakanat menettelivät aivan päinvastoin. Niitä jotka alkoivat sairastua, he torjuivat luotaan ja pakenivat rakkaimpiaan; pulikuolleet he heittivät kaduille, kuolleet he paiskasivat ulos hautaamattomina….” (Eusebios VII 22:7,10)

Kuvatessaan 300-luvun alussa esiintynyttä nälänhätää ja ruttoa Eusebios toteaa: ”Kristityt olivat ainoat, jotka tässä onnettomassa tilanteessa osoittivat myötätuntoa ja ihmisrakkautta teoillaan. Aamusta iltaan he jatkuvasti olivat hoitamassa kuolevia – tuhansittain oli sellaisia, joista ei kukaan pitänyt huolta – ja hautaamassa. Toiset keräsivät koko kaupungista nälän vaivaaman joukon yhteen paikkaan ja jakelivat leipää kaikille. Asia tuli kaikkien ihmisten tietoon, he ylistivät kristittyjen jumalaa ja tosiasiain todistuksen perusteella he tunnustivat, että kristityt tosiaankin olivat hurskaita ja jumalaapelkääväisiä.” (Eusebios IX 8:14)

Voidaan tietysti kysyä, olivatko nämä kristittyjen omat kuvaukset luotettavia. Annetaanko niissä liian myönteinen kuva kristittyjen auttavaisuudesta?

Myös muiden kuin kristittyjen kuvaukset tukevat kuitenkin samaa käsitystä. Thukydideen kuvaus rutosta Ateenassa (paljon aikaisemmin tosin) osoittaa, että ihmiset kuolivat ilman että kukaan olisi hoitanut heitä. Pakoa pidettiin järkevänä. Samoin tapahtui Roomassa Marcus Aureliuksen aikana, jolloin kerrotaan tunnetun lääkärinkin poistuneen kaupungista kunnes vaara oli ohi. (Heikki Räisänen, Diakonia ja varhaisen kristinuskon leviäminen)

Hyvin mielenkiintoinen on lisäksi keisari Julianuksen kirje vuodelta 362. Julianus yritti palauttaa kreikkalais-roomalaisen uskonnon ja syrjäyttää jo sallituksi ja valta-asemaankin nousseen kristinuskon. Kirjeessään eräälle vanhan uskonnon ylipapille Julianus valittaa, että hänen ateismiksi kutsumansa kristinuskon leviämistä on edistänyt ”galilealaisten ystävällisyys muukalaisia kohtaan, vainajien haudoista huolehtiminen ja heidän hurskas elämänsä”. Julianuksen mukaan tuo kaikki oli teeskentelyä, mutta hän jatkaa valaisevalla tavalla: ”Onhan häpeällistä, että kun yhdenkään juutalaisen ei koskaan tarvitse kerjätä ja kun jumalattomat galilealaiset ruokkivat omien köyhiensä lisäksi meidänkin köyhämme, kaikki näkevät, etteivät meikäläiset saa meiltä apua. (Räisäsen em. artikkeli) 

Julianuksella oli paha ongelma. Kristittyjen tapa huolehtia paitsi omista myös vieraista avun tarpeessa olevista, edisti heidän uskonsa leviämistä.

Kristillinen lähetystyö - siirtomaaherrojen palvelija ja/vai kriitikko?

Sitten toinen välähdys. Lähetystyötä on syytetty siitä, että se seurasi siirtomaapolitiikkaa ja sen osana turmeli alkuperäiskulttuureja ja kokonaisia kansoja. On totta, että uuden ajan protestanttinen lähetystyö tuli mahdolliseksi sitä mukaa kuin espanjalaisten ja portugalilaisten maailmanvalta rakoili ja protestanttisetkin maat saivat laivansa merille ja omia siirtomaita. Kuva lähetystyöntekijöistä alkuperäiskansojen kimpussa on kuitenkin vähintäänkin yksipuolinen. Erään välähdyksen tähän vaiheeseen antaa Itä-Intian kauppakomppanian vuonna 1793 antama julistus: 

”Lähetyssaarnaajien lähettäminen meidän itäisille alueillemme on hulluin, eriskummallisin, kallein, vastuuttomin yritys, mitä yksikään mielisairas haaveilija on koskaan esittänyt. Sellainen tuuma on turmiollinen, epäviisas, hyödytön, onnettomuutta tuottava, vaarallinen, hedelmätön, mielikuvituksellinen. Se sotii kaikkea järkeä ja tervettä politiikkaa vastaan. Se saattaa vaaraan rauhan ja turvallisuuden meidän alueillamme.” (Schlunk-Peltola, Lähetystyön historia) 

Lausuma osoittaa, että siirtomaaherrat ja lähetystyöntekijät eivät suinkaan aina kulkeneet käsi kädessä. Kauppakomppaniat vastustivat lähetystyöntekijöitä, koska nuo merkitsivät toimillaan uhkaa heidän pyrkimyksilleen.   

Mistä tässä ristiriidassa oikein oli kysymys? Erään vastauksen saamme ruotsalaisen Sven Lindqvistin kirjasta Utrota varenda jävel (suom. Tappakaa ne saatanat). Kirjassa kuvataan eurooppalaisen rasismin juuria. Lindqvist toteaa mm., että vuonna 1799 manchesterilainen lääkäri Charles White esitti ensi kertaa yksityiskohtaisen ajatuksen rotujen eriarvoisuudesta: ”Keneltä muulta kuin eurooppalaiselta löydämme jalosti kaareutuvan pään, missä on huomattavan isot aivot?” Hän tiivistää näkemyksensä profiilikuvien sarjaan, jossa apina ja alkuasukas sijoittuivat puoliväliin matkalla strutsista eurooppalaiseen ihmiseen. Tällaisella ajattelulla oikeutettiin eurooppalaisten toimeenpanemat kansanmurhat.

Sata vuotta myöhemmin, samoihin aikoihin kun Rudyard Kipling kirjoitti kuuluisan ”Valkoisen miehen taakan” ja  Joseph Conrad ”Pimeyden sydämen”, H.G. Wells tiivisti länsimaisen ylemmyyden meitä suomalaisiakin koskettavalla tavalla: ”Afrikassa, Australiassa, Amerikassa ja Etelämeren tuhansilla saarilla asuu alempia rotuja. Heillä voi hyvinkin olla eri nimet ja vähäisiä keskinäisiä eroja, mutta kaikki he ovat oikeastaan nekruja, saatanan nekruja. Liioin ei ole mihinkään suomalaisista ja baskeista ja mitä niitä on, ne ovat eräänlaisia Euroopan nekruja, tuomittuja häviämään. Nekrut pysyvät nekruina, olkoot niitten värivivahteet mitkä tahansa, mutta arkkityyppi löytyy Afrikasta. Voi Afrikkaa! Jumalan on täytynyt olla huonolla tuulella luodessaan sen mantereen. Miksi sen muuten täyttäisivät ihmiset, jotka ovat tuomitut väistymään muiden, ulkopuolelta tulevien rotujen tieltä? Eikö olisi ollut parempi tehdä nekruista valkoisia, niin että niistä olisi aikoinaan voinut tulla englantilaisia, sen sijaan että me saisimme vaivoiksemme niiden tuhoamisen?”  

Entä miten tämä liittyy kristinuskoon ja lähetystyöhön? Lindqvist kertoo ruotsalaisesta lähetystyöntekijästä, joka joutui 1800-luvun lopussa Kongossa englantilaisten toimeenpaneman teurastuksen todistajaksi. Kolleegojensa kanssa hän teki asiasta rikosilmoituksen. Se ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Lopulta hän kirjoitti asiasta ja yritti vedota yleiseen mielipiteeseen. Kirjoitukset herättivätkin huomiota ja hän matkusti Lontooseen puhumaan asiasta. Syntynyt kohu oli niin suuri, että Kongon valtaapitävien täytyi matkustaa Lontooseen vakuuttaakseen, etteivät lähetystyöntekijän syytökset pitäneet paikkaansa. Suurvalloilla ei ollut juuri halua puuttua kansanmurhaan. Niillä oli ruumiita omissa kaapeissaan, totesi Lindqvist.

Länsimaisen rasismin perustelu kulki siis tähän tapaan: Jos luonnossa joka tapauksessa heikommat lajit häviävät, ei ole paha jos tuota kehitystä hiukan nopeutetaan edistämällä matalammalla tasolla olevien ihmisryhmien tuhoutumista. Tällaisen rotuopin esittäjät saivat tukea Darwinin luonnonvalintaopista.

Tähän ajatteluun perustuvaa kansanmurhaa nousivat siis vastustamaan nimenomaan lähetystyöntekijät. Myös tällaiset seikat on syytä nostaa esiin, kun arvioidaan kristinuskon merkitystä. Lähetystyöntekijät eivät siis aina olleet siirtomaaherrojen hiljaisia palvelijoita vaan usein heidän teräviä kriitikoitaan.

Voisimme jatkaa meidän aikamme esimerkillä. Neuvostoliiton romahtaessa jotkut uuden Venäjän rakentajat kyselivät kirkkoa apuun kansan moraalin rakentamiseen. Kerrotaan kirkonmiesten silloin sanoneen, että kun 70 vuotta on yritetty kitkeä kristinusko juurineen pois, ei voida odottaa sen hedelmiä. Kun lähde on tukittu, ei voi juoda raikasta vettä.

Kristinuskolla on siis pitkä rikosrekisteri – ja samalla se on saanut kiistatta paljon hyvää aikaan. Länsimaista hyvinvointia, sosiaalihuoltoa ja koko sivilisaatiota ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa. Eikä niitä itse asiassa olisi lainkaan olemassa ilman kristinuskoa.

Millä perusteilla voimme yleensä ottaa kantaa kysymykseen, onko kristinusko saanut aikaan hyvää vai pahaa?

Kun toteamme, että koko länsimainen hyvinvointi on kristinuskon hedelmää, huomamme samalla, kuinka ongelmalliseksi koko kysymyksemme muodostuu. Kristinusko on nimittäin vaikuttanut koko käsitykseemme siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Me ajattelemme, että sairaiden jättäminen heitteille, on väärin. Mutta miksi me ajattelemme niin. Antiikin kreikkalaiset eivät ajatelleet niin. Kristinusko on vaikuttanut siihen, mitä pidämme oikeana. Me ajattelemme, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Aina ei ole ajateltu niin. Kristinusko toi ihmisarvon niille, joilla sitä ei ollut, lapsille, naisille, sairaille, toiseen rotuun tai kansaan kuuluville.

Kysymyksemme ongelmallisuus tulee vastaan myös toista kautta. Kun kysymme, onko kristinusko saanut aikaan hyvää vai pahaa, me asetumme ikään kuin ulkopuolelle ja ajattelemme, että meillä on nyt mittari, jolla me hyvän ja pahan mittaamme. Useimmiten se nykyisin on suvaitsevaisuus. Jos kristinusko on suvaitsevainen, se on hyvä, jos ei ole, se on paha.

Useimmista mittareista olemme aika pitkälle yksimielisiä. Mutta on näkyvissä myös erimielisyyksiä. Erot johtuvat siitä, että valistuksen ajan jälkeinen humanisti ajattelee, että hän oman järkensä ja omantuntonsa varassa voi ratkaista, mikä on hyvää a mikä pahaa. Hän voi myös ryhtyä kristinuskon tuomariksi.

Kristittykin toimii samaan tapaan. Hänkin arvostaa järkeä ja omaatuntoa. Mutta hän ei ymmärrä niitä hyvän ja pahan ehdottomiksi mittareiksi. Hän tietää, että jokaisen arviointeja häiritsee se, mitä Raamattu kutsuu synniksi. Siksi kristitty etsii hyvän ja pahan perustan Raamatusta, Jumalan sanasta. Silloin ei asetuta kristillisen uskon tuomariksi vaan annetaan sen tutkia meitä.

Koska kristillinen usko tässä maailmassa tulee näkyviin vain ihmisten teoissa – ja koska ihmiset ovat syntisiä – tuon uskon ilmenemisessä historiassa on paljon virheitä ja puutteita. Siksi voimme siis myös tehdä sitä arvioita, mitä tänään olemme yrittäneet tehdä.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että kristittyjen tekemistä virheistä ei tule syyttää kristillistä uskoa sinänsä. Kukin vastaa omista teoistaan.

Kuka siis voi mitata kristinuskon arvon ja merkityksen? Kuka voi olla tuomari siinä suuressa kysymyksessä, mikä on hyvää ja mikä pahaa? Meidän pitäisi siis kristittyinä arvioida kristinuskon ilmenemistä sillä, miten se on toteuttanut Raamatussa ilmaistun kristillisen uskon sisältöä.

Ristin alle kätketty kirkko

Kristinuskoa ei siis tule arvioida vain sen perusteella, millaisia seurauksia sillä on ollut hyvinvoinnin kannalta. Kristinusko väittää, ettei sen sanoma tyhjene vain tähän aikaan. Itse asiassa se väittää, että sen sanoman ydin koskettaa tuonpuoleisuutta.

Sitä, miten sanoma Jeesuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan – mikä on kristinuskon ydin – on tullut esiin ja todeksi maailmassamme, on vain osaksi luettavissa sosiaalisen hyvinvoinnin tilastoista. Kristillinen sanoma on tuonut avun ja pelastuksen synnin ja sairauden alla kamppaileville ihmisille. Sitä uskoa, jonka varassa on uskottu synnit anteeksi ja on voitu kohdata kuolema, eivät valistuneet humanistit ehkä pidä kristinuskon hyvänä hedelmänä. Tuossa uskossa on kuitenkin kristillisen uskon ydin. 

Kristityille on annettu tehtäväksi julistaa Jeesusta Kristusta ja pelastusta hänessä. Kristillinen kirkko tekee yhä tätä ”hulluinta, eriskummallisinta ja kalleinta” työtä silloinkin kun se tuntuu ”epäviisaalta, hyödyttömältä ja vaaralliselta”.

Kirkko kantaa ristin häpeää. Luther puhuu siitä, kuinka Jumala piiloutuu vastakohtaansa. Apostoli Paavali kirjoittaa aarteesta, joka on kätketty saviastiaan ja heikkoudesta, johon Jumalan voima kätkeytyy (2 Kor 4:7; 12:9). On sanottu, että tuo puhe kalliista aarteesta saviastiassa sopii hyvin kirkkohistoriaan. Kun katsoo, millaisissa käsissä kristillinen usko on tässä maailmassa ollut, joutuu hämmästymään sitä, että se yleensä on säilynyt kaikki nämä vuosisadat. Joku onkin sanonut, ettei tähän ole muuta selitystä kuin että Jumalan täytyy olla olemassa. Jumala on kätkenyt voimansa raihnaaseen kirkkoon. Kristityt näyttäisivät mielellään jumalilta ja kehuisivat saavutuksillaan. Hiukan sitä taipumusta on varmaan ollut tässäkin puheenvuorossa. Paavalin mukaan on kuitenkin parempi, että inhimillinen heikkous näkyy, ettei kukaan luulisi Jumalan voiman lähtevän ihmisistä. Omien virheittensä ja maailman halveksunnan tähden kirkko oppii häpeää kantaen heikkouden evankeliumia.

Kirkolla on niin pitkä rikosrekisteri, että sen synneillä pitää olla suuri sovittaja.

Ja samalla, kun teemme tällaisen tunnustuksen, meidän on syytä sanoa, että syntien sovituksesta syntynyt usko on saanut paljon hyvää aikaan tässä maailmassa. Parhaimmillaan tuo usko on tullut esiin hyvinä tekoina niin kuin aina pitäisi tulla. 

Onkin siksi hyvä päättää lainaukseen C.S. Lewisilta:

”Jos luet historiaa, huomaat, että juuri ne kristityt, jotka ovat ajatelleet eniten tulevaa maailmaa, ovat vaikuttaneet eniten tämän maailman asioihin. Apostolit, jotka panivat alulle Rooman valtakunnan käännyttämisen kristinuskoon, suurmiehet, jotka loivat keskiajan, ja Englannin matalakirkolliset, jotka poistivat orjakaupan, jättivät jälkensä maalliseen historiaan nimenomaan siksi, että heidän sydämensä olivat taivaassa. Koska kristityt ovat enimmäkseen lakanneet ajattelemasta tulevaa maailmaa, he eivät saa juuri mitään aikaan tässäkään maailmassa.”